Miellän itseni ateistiksi. Tästä riippumatta jotenkin olen alkanut tutkailemaan erilaisia uskontoja ja ajatusmaailmoita, ei sillä että tuntisin tarvetta "kuulua" johonkin.. Mutta mielenkiinnosta.. Onkohan elämä ateistille rankempaa kuin johonkin uskontoon kuuluvalle? Kun ei ole sitä jotain tuolla jossain, ylempää päättäjää/ päättäjiä joilta pyytää apua ja joihin tukeutua elämän heikkoina hetkinä? Eiköhän sekin ole tavallaan vain tottumuskysymys, miten on tottunut suhtautumaan ja ratkaisemaan elämänsä vastoinkäymiset? Jotenkin ajatus siitä, että voisi antaa jonkun ohjeistaa elämäänsä, tekojansa jne. kuulostaa kovin vapauttavalta omalla tavallaan. Mutta loppujen lopuksihan lapsuudessa luotu arvomaailma, vanhempien tavat ja yhteiskuntahan muokkaa meistä yksilöitä omilla toiveilla ja suunnitelmilla. En tiedä, mutta mietityttää..hmm.. Mistä pystyy varmasti kertomaan itselleen onko löytänyt oman uskonsa johonkin tiettyyn näkemykseen? Kokeeko sitä jonkinlaisen herätyksen vai onko kyseisen ajatusmaailman ohjeistukset niin lähellä omia arvoja, että kokee sen oikeaksi tavaksi elää? Kai usko on uskon asia ja jokaiselle suotakoon vapaus omiin arvoihinsa..

Mutta joo, se siitä ettei mene liian vakavaksi.. :) Olen tänään tutkinut myös vapaaehtoistyön mahdollisuuksia, kun saan koulun loppuun voisin kadota hetkeksi taas pois tästä maasta ja lähteä todellakin haistelemaan niitä uusia tuulia ja käsin koskettamaan niitä uusia pintoja ja maata,joka ei ole samaa, vaikka siltä tuntuukin. Vielä on tutkimatta niin paljon Euroopan ulkopuolella ja näkemättä asioita, joista on vain kuullut. :) Ajatus repun selkään heittämisestä ja irtautumisesta on vain niin jotain sitä mitä mä  taas kevään tullen tarvitsen..

Huomasin tänään hyräileväni koko matkaan lähi Siwaan ja takaisin, toivottavasti vastaantulijoilla on ollut hauskaa! :) Tajusin vasta tulomatkalla asian, enkä oikeastaan enää välittänyt ettäkö olisin lopettanut..Oli hyvä fiilis kevään suhteen, vaikka loskaa on maassa ja kun kiputila loppuu jaksaa taas hymyillä!

xxx Ginger